Seikkailujen saldoa

Okei, tovi vierähti ennen kuin maltoin istua kunnolla alas kirjoittamaan. Ja ny t on aikaa! Tämän lauantain aloitin erityisen aikaisin , oli pää pestävänä ja vielä on karjalanpiirakoita tehtävä ja äänitettävä ja miksattava bongoja ja djembejä ja ties mitä kattiloita keksin paukuttaa. Tässä tulee kuitenkin tiivistelmä muutamasta lomapäivästäni, sarja seikkailuja eri puolilla Britanniaa.


Kaksi viikkoa sitten...


...Torstaina junailin itseni ekaa kertaa Lontooseen (!) jossa päädyin Harri Potterin juna-asemalle (!!) King's Crossille juuri ennen iltapäivän ruuhkaa. Seuraavakasi piti löytää metro, jolla pääsen tapaamaan sukulaistyttöäni joka hurjastelee au pairina Lontoossa. Oloni oli kuin Arthur Weasleylla konsanaan näiden jästirahojen (!!!) ja metroporttien kanssa, mutta selvisin hyvin ulos oikealla pysäkillä ja päädyin pubiin syömään ja odottelemaan. Tämän ratkiriemukkaan tapaamisen jälkeen kipitin uudestaan metroon kohti illan majoittajaani, sohvaperunaa. Söin muuten pubissa pitkästä aikaa salaattia.


Perjantaiaamuna seikkailin bussilla metroasemalle, ja metroilun jälkeen alkoi suunnistus vierailukohteeseeni, Paddingtonille James Taylor & Sonin työtiloihin. Ei muuten ollut helpoin kävelyreitti, ensin lähdin väärään suuntaan, ja oikeassakin suunnassa vielä epäilytti. Mutta löysin perille oikeaan aikaan.


James Taylorilla on töissä kahdeksan tyyppiä. Nämä tyypit valmistaa hifistelykenkiä. Klassikoita. Ja meikä sai tehdä vanhalla metodilla vahalankaa. Ja parsia käsin kengän päällistä pinkopohjaan. 

Likka raataa ja teetä kaataa. 

 Oli kelpo tilaisuus päästä tutustumaan 1760-luvulla rakennettuun kenkäverstaaseen, ja nähdä erilainen työympäristö. Tuon päivän viihdytin päivän työkavereitani Nickiä ja Jimmyä, mutta puhumisen lisäksi oli hyvä päästä tekemäänkin juttuja. Ja sain kiitosta ja kehuja työn jäljestä, jes! Tuon paikan koitan esitellä edessä hämöttävällä Lontoon viikollani lomailijatovereilleni, sen verran jännä paikka oli. Ja hienoa oli, että meikäläinen päästettiin tekemään yhtään mitään. Muuten olisin häippässyt jo iltapäivällä,  mutta parempi näin, että koko päivä meni kenkäpajalla. Ei tule houkutuksia pahoille teille, tuona iltana oli vielä matkustettava eteläiseen Englantiin, Exeteriin.

Paddingtonin asemalla oli bändi koossa!

Paddingtonilta etsin ensin juna-aseman, pööpöilin siellä pari  minuuttia ja sitten etsin pubin. Kyllä, tämä tyttö oli ansainnut pintillisensä! Kunnon siiderillä piti rauhoitella tätä suurkaupunkivisiittiä. Pubissa harjoittelin taas käsinkirjoittamista, oli hauska kirjoitella alustavaa blogitekstiä.


Ensimmäinen shokki on käyty läpi, edessä häämöttä muutaman tunnin junamatka Rikos-Maisaa tapaamaan (nimi muunnettu turvallisuussyistä). Rikos-Maisan, Taika-Marin ja erään kolmannen hahmon viikonlopusta kerroh toiste, nyt painun leipomishommiin.

Absolutely Fabulous

Kauan odotettu, rytmientäyteinen viikonloppu tuli ja meni! Alkulämmittelynä toimi perjantainen koripallomatsi, siellä tuli hurrattua ja taputettua tehokkaasti. Tämä ottelu oli monin verroin ensimmäistä ottelua jännittävämpi, sillä kotijoukkue Eagles oli peliajan puolessa välissä jopa 13 pistettä tappiolla, ja muutenkin peli näytti kulkevan tahmaisesti.


Analysoinkin lippujen tarjoajalle ja Eaglesin sponsorille Rossille tätä, kuinka vastapuoli Lions tekee ratkaisunsa ja liikkeet nopeammin kuin Eagles. Näiden kahden joukkueen välillä on kuulemma aina ollut tiukkaa taistoa, ja se toi otteluun oman mausteensa. Pessimistisyydestäni huolimatta Eagles kiri parhaansa mukaan. Kun ottelua oli jäljellä maagiset 30 sekuntia, pisteet olivat tasan. Pessimistinen ote piti, sillä mitä vain voi tapahtua viimeisillä sekunteilla. Tässä pelissä nähtiin jopa se maaginen pallonheitto, kun peliaika loppuu pallon yhä lentäessä ja se tekee silti korin! Jännittäviä aikoja.




30 sekuntia riittää hyvin pelin menetykseen, mutta hienompaa oli tietyisti seurata, kuinka Eagles tekee ratkaisevan pisteen, ja vielä pitää eron kun jäljellä on muutama sekunti. Whoaaa kansa hurraa! Voittoon saattoi tietysti vaikutta peliä edeltävä kuvaushetki superpelaaja Fabulousin kanssa. Ai että. Oli muuten pitkä mies, onneksi ei vielä hikinen. Tämä perjantai oli hauska ilta poikien kanssa, sillä Jill ja Brian oli heivattu työtehtäviin ja olin liikkeellä Rossin ja tämän työntekijän Benin (nuori juippi) kanssa. Hauskoja poikia, hyvää viiniä.

Perjantai- ja lauantaiyön vietin Rossilla ja Katella, sillä Jill ja Brian olivat työtehtävissä eräillä messuilla. (En tosiaan muista, mikä häppeninki siellä oli. Ei minun ihan kaikkea tarvitse tietää.) Aikaisin petiin, sillä seuraava ylösnousemus tulisi siten nopeammin sillä lauantai oli pyhitetty rummuille.


Suunnitelma rumputreeneistä tehtiin jo alkuviikosta, kun olin tutustunut näihin jammailijaihmisiin. Yksi jammailijarummuttaja noukki meikäläisen  matkaan ja sitten köröteltiin kohti Hexhamin kylää. Matkaa taisi olla noin 20 km, ja perillä odotti kurpitsasoppa, teetä, kakkua, leivonnaisia ja teetä. Alkoi vaikuttaa siltä, että tämä kymmenen hengen porukka kokoontuu vain ruuan takia (ei lainkaan huono syy!) sillä ensimmäiset pari tuntia vietettiin vain tankaten soppaa ja rupatellen.


Keittiössä on aina parhaat pileet, siitä faktasta ei vaan pääse yli, mutta tällä kertaa siirrettiin jammailut olohuoneeseen. Tilana toimi tosiaan yhden rummuttajan, Richardin, joka oli juuri viime viikolla Espanjassa rummuttelemassa, koti.


Sit läks. Upeita djembejä, oikean kokoisia ja hyvä-äänisiä tapauksia. Liian vähän kuvia (saldo=0) mutta ei sellaista fiilistä pidä häiritä salamavalolla! Iltaan saakka soitettiin, välillä juotiin teetä, yhteen väliin otin tanssibattlen. Oli ihana olla osa sellaista jammailuporukkaa. Olihan siellä tietyt rytmit ja tietty kappale, mutta silti täysin erilainen meininki kuin omassa tutussa rumpuporukassa. Välillä improvisoitiin, välillä soittelin ogenea ja ekweä. Eli lehmänkelloa ja onttoa puukapistusta.


Rummuttelun jälkeen jäin vielä jumittamaan keittiöön teen ja loistavan juttuseuran kanssa. Takaisin Chopwellissä ja pedissä taisin olla yhdentoista jälkeen - whouu mikä päivä. Mahtava tapa nollata työntäyteinen viikko. Tätä lisää.

Mitä muuta lisää? Ehdotuksia, millä saan viikonloppuni kulumaan? 

Fasten your seatbelts

Maribel on the road!

Kiinnittäkää turpavyönne. Matka alkoi hyvin, kädet täristen kuljin turvatarkastukseen Rynkkyairin kentällä. Istahdettuani koneeseen jännitys jäi kai maanpinnalle, lento-osiossa kun ei muuta voi tehdä kuin istua aloillaan. Standsdstedtiin päästyäni jännitin aikatauluja ja löytämistäni ja ehtimistäni oikeaan junaan (jonka lähtö oli 17.25 Kiva juosta pitkästä aikaa, onneksi oli vain 20 kg tavaraa mukana.) 

Oy oy oo, Tampere...

Missä järvet?!

Junamatka alkoi. Helpommalla olisi tietysti voinut selvitä, mutta seikkailullehan tässä lähdettiin, joten menin sitten vaihtoasemalla väärään junaan, sitten suhasin taksilla takaisin oikealle asemalle. Sitten juoksin oikeaan junaan. Kyllä brittiläiset taksikuskit on hulluja suhaajia! Hyvä mulle. Ehdin siihen oikeaan junaan, joka hidasteli ja mateli (Tykypahkan pikajunassa ei taatusti olisi tapahtunut mitään tällaista, käytän seuraavalla kerralla sitä) ja Newcastlessa olin klo 01:20. Siitä vielä pieni ajelu jutustellen tulevien pomojeni kanssa, ja pää tyynyssä taisi olla noin 02:30, eli Suomen ajassa 04:30. 

Tämä Chopwell, jossa nyt majailen, on junarumbasta huolimatta kelpo paikka perinteisine Emmerdale-maisemineen. Mukavaa porukkaa, everything has been so lovely and excellent! (Thanks for sis' 'bout 1st pic.)

Peterboroughin asema (a.k.a. vaihto-/sähläysasema) ja medium cup of cappuccino.  

Jännän äärellä

Tuo on brittiläinen lyhytkarva. Siksi sen kuva on täällä, liittyy vähän niinkuin teemaan.

Tänttänttää huomenna iltapäivällä viskoutuu pikku Marskimme maailmalle. Saapuminen Standststsedtin kentälle, matkalaukku messiin (ai niin pitää varmaan pakata loppuun) ja sitten jostain hankin junalipun. Kuusi tuntia junassa istumista, on sentään yksi vaihto että vähän pääsee jaloittelemaan. Sitten jollain mystisellä tavalla tunnistan ja tapaan tulevat pomottajani ja orjuuttajani.


Nyt ei edes jännitä, höh! On tällainen epämääräisen ja veeramaisen epätodellinen fiilis. Ehkä se johtuu vielä liimahuurujen täyttämästä päivästäni, tänään jätettiin lähtöhalaukset suutaripojille.


Olipas muuten mainio päivä, kunnes kotio pyöräillessäni takarengas mäsähti. Jeijee, se ei edes vielä ketuttanut, onneksi matkaa oli jäljellä enää reilu kilometri. Edessä kävelevien tupakansavut ja ylipäätään toisten ihmisten seassa kompurointi pääsi laskemaan mieltä, vaikka suutarista lähtiessäni naureskelin ääneen ja virnuilin kovasti. Hirveä nälkä teki omat temppunsa, ja keskittyminen ja mielen hillintä ei enää onnistunut. Ärgh. Kyllä se tästä taas, onneksi on talossa asukki, jolta sai mutakakkua.


Kai sen sitten lentsikassa huomaa että nyt mennään eikä meinata. Katellaa. Terveiset tutuille, tämä kirjoittelija vaikenee, mutta vain hetkeksi. Seikkailu alkakoon!

Tuokin on brittiläinen lyhtykarva.
Morjesta pöytään mikä naama.

Lisää typerien kissojen kuvia:http://www.justcat.org/category/british-shorthair

Viikkosuunnitelma

Pienen ja surkean kalenterini viikkosivu on sitten kuitenkin ämpätty täyteen. Bisneksiä riittää, vaikka suurin osa matkan järjestelyistä on hoidettu. Lentsikalipun tulostin kotosalla, ja matkavakuutus ja passin kelpoisuus on tarkistettu hyvän aikaa sitten. Koulun ärsyttävät paperit ja sopimukset on tehty (oikeasti! luulin joskus muinoin ulkomaille lähtöä harkitessani että koululta saa apua paikan ja majoituksen hankkimisessa.. Happamia, ärjäisi kettu! Turhanoloista ja stressaavaa paperityötä sitä vain sai.)


(Nyt on kuitenkin kaikki hyvin) Mitä sitä välittämään jättiläisperhosten jättimäisestä parvesta mahan tienoilla. Tosiaan, tämä työssäoppimispaikkani on perheyritys, ja he tarjoavat majoituksen. Kai minut tungetaan johonkin harripotterimaiseen komeroon siivousämpärien ja hämähäkkien keskelle. Aamuisin Dudley hyppii komeroni katolla eli rappusissa. Hmm, kannattaakohan sitä sittenkään lähteä...


Sitä on muuten mietitty monesti, kun takapakkia ja stressiä vaan pukkaa! Mutta onhan tämä nyt jännittävä mahdollisuus, minkä varmaan voisi itse asiassa toteuttaa jossain muussakin elämänvaiheesssa. Lähetäpä itse sähköpostia johonkin ja tarjoa ilmaista työvoimaa! Kelle ei kelpaisi. 


No niin, olen oikeasti innoissani tästä reissusta, vaikka järjestelyt ottaa joskus päähän. Onneksi ei ole ihan yksin tarvinnut järkkäillä, sillä Englannissa puuhastelevat jo kaksi ihanaa luokkakaveria. Tosin kaikki kolme häärääväät ihan eri suunnissa. Saa nähdä tuleeko törmättyä.


Viikkosuunitelma lyhennettynä (hah pystynkö muka lyhyeen versioon?):


Ma: Pyykkää ja panikoi. Sitten rauhoitu.


Ti-> Palauta kirjastoon Lontoo-matkakirja. Sinnehän piti ensin lentää. Kaltoin kävi.


Ke-> Vaihda aamusella raha punnaksi. Aamulla siksi, että ehdin vielä tämänhetkiseen harjoittelupaikkaan. Olenhan tunnollinen työntekijä. Vaikka orja silti! Kutsu pakkausseuraa. Pakkaa.


To-> Tärkeä viivähdys yhdessä suosikkipaikassa, viimeinen tuopillinen ja matkustustärinän hillintä hyvässä seurassa.


Pe-> Viimeiset Asiat ja Bisnekset (sis.mm. matkavakuutusmaksu). Viimeiset pyykkäykset ja pikkaripakkaukset. Panikoi. Rauhoittuminen on tässä vaiheessa turhaa.


La-> Selviydy lentokentälle. Rynkyttämällä pääsee jopa toiseen maahan!

Tämä reppu pakataan ainakin mukaan

Ilmoitusluontoinen asia

(Varoitus. Seuraava teksti sisältää paljon turhaa jauhantaa, en syytä sinua jos et jaksa lukea kaikkea. Saatan joskus kirjoittaa myös jotain pätevää.)

Kaikkihan tietävät, kuinka otsikon keksiminen on hankalaa. Juju piileekin siinä, että sitä ei tarvitse keksiä. Se on valmiina kirjoittamassasi tekstissä, se täytyy vain löytää sieltä. Tiedä mitä kirjoitat, tunne kirjoituksesi läpikotaisin, niin otsikkosi hyppää esiin juuri oikeassa kohdassa. Sitten kun on sen aika.

Toinen hankala asia tekstien kirjoittamisessa on kirjasintyypin valitseminen. Ei sitä nyt millä tahansa Comic Sanssilla lähdetä huipputeoksia kirjoittamaan. Ei, olen aivan varma, että kirjaimien muoto inspiroi ja auttaa löytämään oikeat sanat lukijansa ja ennen kaikkea kirjoittajan innoittamiseen ja ehkä niillä sanoilla hätkähdyttämiseen.

Kuulin, että minulla olisi sana hallussa. Koitan hallita sanojani, mutta en totisesti lähde hillitsemään niitä. Laulan lauluni äänettä, ilman riimittelyä mutta aion ehdottomasti käyttää aivan liikaa täytesanoja ja turhanpäiväisiä kiertoilmaisuja. Lyhyet ja ytimekkäät tekstit ovat muiden kirjoitettavaksi, minulla on tapana rönsyillä ja pulputa kuin se kuuluisa Pappilan papupata, joka päivät pitkät pangolla kiehuu ja kuohuu. Ei, en sorru runoihin, sillä en ole vielä löytänyt itsestäni sellaista herkkyyttä. Lisäksi taidan kirjoittaa tällä omalla tyylilläni, kieliopillisesti päin honkia ja pilkkusäännöistä välittämättä. Ajatus lentää ja antaa kovat kyydit, sormet liitävät näppäimillä. Mitä mieleen juolahtaa, sitä on turha deletoida. Ehkä vähän muokata vain.

Ja miksi meikäläinen edes lähti kirjoittamaan tätä juttua? Todistaakseen muillekin, kuinka epätasapainoinen tyttö hän onkaan? Kaikki, jotka minua tuntevat, tietävät sekavanoloisen tyylini puhua ja muutenkin ilmaista itseäni. Älkää muut hämmentykö, se on oikeutettua tässä tapauksessa. Ehkä jonakin päivänä, kun kyllästyn kirjoitteluun, opin sen ytimekkään tavan tuoda ajatuksensa esille. Kokeillaan.

Tämä tyttö aikoo tulla kenkäguruksi. Toinen opiskeluvuosi amiksessa jalkinealalla on kovassa vauhdissa, ja toinen ja samalla vihoviimeinen työssäoppimisjakso on käsillä. Viimejakso tuli suoritettua Mika Höglundin korjaussuutariliikkeessa Linnainmaan Prismassa (sydämelliset terveiset Kartsalle! Ja Kalevan Prismaan Kaitsulle, kun nyt olen sielläkin pari viikkoa puurtanut ahkerasti).

Siellä liimahuuruissa työskennellessä taisi tarttua kunnon kipinä tätä alaa kohtaan. Kuinka moni vastaantuleva noin muutenkaan tekee kenkänsä itse, ihan alusta alkaen? Minä ainakin teen, ja niistä täytyy päästä oppimaan lisää, Ulkomaille asti. Ulkomaat tarkoittaa tässä lähellä Englannin Newcastlea, mistä löysin ekokenkiä kenkiä valmistavan yrityksen. Okei, tämä tekstinpätkä vaikuttaa aika hillityltä, eikä tästä nyt oikein paista se into ja jännitys, millä fiiliksellä olen oikeasti tätä reissua kohtaan. (Huono kirjoittaja siis, mutta liika huutomerkkien käyttö on minusta jotenkin typerää). Siis tajutkaa, tämä pikkutyttö lähtee ihan yksin tuntemattomaan maahan puoleksitoista kuukaudeksi!Wou! Mikä tilaisuus lähteä mielettömän mahtavalle reissulle! Loistavaa. Sitten kun saisi vain kaikki Asiat ja Bisnekset hoidettua niin, että minulla on oikeasti myös lentoliput, matkavakuutus ja majapaikka. (O-ou, pessimisti minussa nostaa päätään. Lyön sitä. Fu-tummm! Noin.)

Notta ajattelin pitää tällaista blogintynkää matkastani ja kaikista sen pienistä seikkailuista (olen varmasti kakat housussa ihan jo maitopurkkia siellä ostaessani). Tule viihtymään, tai toteamaan, kuinka epämääräistä aikaa elänkään. Tämä ei todellakaan ole muoti- tai skräppäysblogi. (Ensimmäiseksi blogiksi ensimmäisessä postauksessa on varmaan ihan liikaa asiaa.) Tämä on seikkailublogi kenkämaakarin matkasta.