Absolutely Fabulous

Kauan odotettu, rytmientäyteinen viikonloppu tuli ja meni! Alkulämmittelynä toimi perjantainen koripallomatsi, siellä tuli hurrattua ja taputettua tehokkaasti. Tämä ottelu oli monin verroin ensimmäistä ottelua jännittävämpi, sillä kotijoukkue Eagles oli peliajan puolessa välissä jopa 13 pistettä tappiolla, ja muutenkin peli näytti kulkevan tahmaisesti.


Analysoinkin lippujen tarjoajalle ja Eaglesin sponsorille Rossille tätä, kuinka vastapuoli Lions tekee ratkaisunsa ja liikkeet nopeammin kuin Eagles. Näiden kahden joukkueen välillä on kuulemma aina ollut tiukkaa taistoa, ja se toi otteluun oman mausteensa. Pessimistisyydestäni huolimatta Eagles kiri parhaansa mukaan. Kun ottelua oli jäljellä maagiset 30 sekuntia, pisteet olivat tasan. Pessimistinen ote piti, sillä mitä vain voi tapahtua viimeisillä sekunteilla. Tässä pelissä nähtiin jopa se maaginen pallonheitto, kun peliaika loppuu pallon yhä lentäessä ja se tekee silti korin! Jännittäviä aikoja.




30 sekuntia riittää hyvin pelin menetykseen, mutta hienompaa oli tietyisti seurata, kuinka Eagles tekee ratkaisevan pisteen, ja vielä pitää eron kun jäljellä on muutama sekunti. Whoaaa kansa hurraa! Voittoon saattoi tietysti vaikutta peliä edeltävä kuvaushetki superpelaaja Fabulousin kanssa. Ai että. Oli muuten pitkä mies, onneksi ei vielä hikinen. Tämä perjantai oli hauska ilta poikien kanssa, sillä Jill ja Brian oli heivattu työtehtäviin ja olin liikkeellä Rossin ja tämän työntekijän Benin (nuori juippi) kanssa. Hauskoja poikia, hyvää viiniä.

Perjantai- ja lauantaiyön vietin Rossilla ja Katella, sillä Jill ja Brian olivat työtehtävissä eräillä messuilla. (En tosiaan muista, mikä häppeninki siellä oli. Ei minun ihan kaikkea tarvitse tietää.) Aikaisin petiin, sillä seuraava ylösnousemus tulisi siten nopeammin sillä lauantai oli pyhitetty rummuille.


Suunnitelma rumputreeneistä tehtiin jo alkuviikosta, kun olin tutustunut näihin jammailijaihmisiin. Yksi jammailijarummuttaja noukki meikäläisen  matkaan ja sitten köröteltiin kohti Hexhamin kylää. Matkaa taisi olla noin 20 km, ja perillä odotti kurpitsasoppa, teetä, kakkua, leivonnaisia ja teetä. Alkoi vaikuttaa siltä, että tämä kymmenen hengen porukka kokoontuu vain ruuan takia (ei lainkaan huono syy!) sillä ensimmäiset pari tuntia vietettiin vain tankaten soppaa ja rupatellen.


Keittiössä on aina parhaat pileet, siitä faktasta ei vaan pääse yli, mutta tällä kertaa siirrettiin jammailut olohuoneeseen. Tilana toimi tosiaan yhden rummuttajan, Richardin, joka oli juuri viime viikolla Espanjassa rummuttelemassa, koti.


Sit läks. Upeita djembejä, oikean kokoisia ja hyvä-äänisiä tapauksia. Liian vähän kuvia (saldo=0) mutta ei sellaista fiilistä pidä häiritä salamavalolla! Iltaan saakka soitettiin, välillä juotiin teetä, yhteen väliin otin tanssibattlen. Oli ihana olla osa sellaista jammailuporukkaa. Olihan siellä tietyt rytmit ja tietty kappale, mutta silti täysin erilainen meininki kuin omassa tutussa rumpuporukassa. Välillä improvisoitiin, välillä soittelin ogenea ja ekweä. Eli lehmänkelloa ja onttoa puukapistusta.


Rummuttelun jälkeen jäin vielä jumittamaan keittiöön teen ja loistavan juttuseuran kanssa. Takaisin Chopwellissä ja pedissä taisin olla yhdentoista jälkeen - whouu mikä päivä. Mahtava tapa nollata työntäyteinen viikko. Tätä lisää.

Mitä muuta lisää? Ehdotuksia, millä saan viikonloppuni kulumaan? 

Aika rentoa

Jes, onneksi tämä viikko on mennyt nopsaan, sillä lauantaiksi on järkätty rumputreenit! Sunnuntai-illan jammailut tuottivat tulosta, eli tein hyvän vaikutuksen siihen muusikkojengiin. Harkat pidetään noin 15 km päässä, Hexhamin kylässä. Vielä en edes tiedä, kuinka paljon porukkaa on tulossa tai minkälaiset tilat sitten on, mutta sittenhän sen näkee. 

Tämä viikon puolisko on kuitenkin mennyt töiden parissa. Maanantaina kaavoitin ja valmistin pitkävartiseen varsikenkään vetoketjun (sitä ei ole vielä opetettu koulussa, ja sillä pelastin pomoni tuskallisimmalta pähkäilyltä). Varsikenkä tehtiin loppuun näiden muutaman päivän aikana, enää puuttuu nauhat! Valmiista kengistä tulee kuvia. Ja näiden kenkien nimeksi tuli Mari, by the way.

Keskiviikkoiltana, eli tänään tuossa muutama tunti sitten, piipahdimme Metrocenterissä, mielettömän isossa kauppakeskuksessa. Ruuat syötiin ja juomat juotiin vanhan ajan pubitunnelmaa tavoittelevassa, kohtuuhintaisessa ravintelissa. Söin elämäni ensimmäisen pihvin (ranskalaisten kanssa), ja maistuisi se toistekin.

Nokipöllöä viedääm myös maailmalla.

Siideri- ja viinipäissä koitettiin sitten tsiigailla näkymiä. Pieni osa saatiin kierrettyä, ja se pätkä sisälsi jättimäisen valoporon. Muutenkin britit ovat päässeet (kauppojen ja mainoksien osalta) joulutunnelmiin käsittämättömien valoviritelmiensä kanssa. Mitäänhän en muuten ostanut, vielä.

Loppuilta rentouduttiin viinin viemänä - ei ollenkaan paha tapa saada veri kiertämään. Harmaa ja sateinen sää ei ole se mukavin, ja tässä talossa ei tuo lämmitys tunnu pelaavan odottamallani tavalla. Noh, annetaan anteeksi satavuotiaalle talolle. Lauantaita odotellessa, viimeistään silloin kohmeiset käpäläni sulavat afrikkalaisten rytmien viedessä!!

Joskus pieni kamerakikkailu kannattaa, tämä ei olisi onnistunut aivan ensimmäisellä otolla.

Rytmi = yhtälön ratkaisu

Lauantai-illan istuskelin sitten sisällä hoitelemassa jumiutuneita pohkeitani ja kylmenneitä varpaitani. Ilta kului turvallisesti internetin ihmeellisessä maailmassa, kun mietin, miten pääsisin Newcastleen, big cityyn. No okei se on suurin piirtein Tampereen kokoinen, ja myöskin opiskeljoistaan tunnettu mesta. Bussihan sinne veisi, mutta kuka haluaisi tuntemattomaan kaupunkiin tuntemattomia bussireittejä pitkin niin pimeänä iltana? Noh, päätin jättää sen seikkailun myöhemmäksi.


Sunnuntaiaamu toi mukanaan (kännykkäkamerakuvan Kahdesta naakanpaholaista auringonpaiseessa-lisäksi) retken ta-daa! Newcastleen. Jillin ja Brianin kanssa lähdimme kohti Baltic-taidemuseoa, siellä olisi Turner Prize-näyttely. Ihan kiinnostavia juttuja näkyikin, ja vähemmän kiintoisia. Videotaide ei ole koskaan inspiroinut (edes Ulla Enckell-Ljus ei saanut innostumaan siitä).


Sen sijaan jättimäinen (huoneen kokoinen) tilataideteos rypytetystä valkoisesta paperista toi hauskan fiiliksen ja ajatuksen teoksen liikkeestä, vaikka se oli paikoillaan. Rakennelman kolmiulotteisuus ja väri (hmm, valkoinen?) toivat mieleen aallot, lumikinokset ja jäävuoret. Seuraavassa huoneessa oli tauluja, jotka esittivät toosi arkipäiväisiä juttuja. Fish-chips-kioski suljettuna, rönttöinen piha-aita, asfalttitienpätkä. Juju oli siinä, että nämä maalaukset näyttivät valokuvilta. Sitä ne olivatkin, pinta oli vielä viimeistelty jollain kiiltoa tuovalla aineella. Kiiltolakalla? Hahaa! Ehkä jollain professionaalisemmalla.


Retki jatkui torinpätkän läpi. Tyne-joen, jonka virran varrelle Newcastle muinoin perustettiin, yli kulkee seitsemän siltaa. Ne eivät vielä inspiroineet suuremmille kuvaussessioille, mutta kaverikuva saatiin otettua!

Brian on hauska heppu. Ja pitkä mies.

Päivä oli tosiaan kirkas ja juuri sopiva tällaiselle kävelyretkelle. Kävelimme Newcastlen pääshoppailukadulle, haimme yskänlääkettä apteekista ja kuljimme takaisin. Suuren ostoskeskuksen näyteikkuna jouluteemoineen veti vertoja jopa Sokoksen Narnia-oraville, jos joku niitä viime vuodelta muistaa. Tuosta satuaiheisesta ilmestyksestä täytyy vielä saada kuva!

Newcastle on täynnä hienoja vanhoja rakennuksia, joita tekisi mieli kuvailla, mutta kuka pelkkiä talonkuvia jaksaisi katsella? En minä ainakaan. Kierros päätettiin musiikkitaloon, joka näkyy taustalla (lätäköstä vasemmalla, lasikattoinen hökkeli). Takaisin Chopwellissä oltiin jo yhden aikaan, joten jäi hyvin aikaa levätä illan ilotulitusta varten.

Sunnuntaina vietettiin ruotsipäivän lisäksi Guy Fawkesin kokkojuhlaa. Guy, joka joskus muinoin koitti sytyttää parlamenttitalon tuleen, sytytetään nyt itse lieskoihin sen kunniaksi joka vuosi. Kokkoa ja Guy-hahmotelmaa poltetaan, ja tietysti oli niitä ilotulituksia.

Lopetin suosiolla kuvaamisen, ja keskityin olennaiseen->

Näitä menimme katsomaan läheiselle pellonrenalle. Oli kiva kirpsakka ilma, tulta ja hetkinen... Rummutusta? Tein tutkimusmatkan lähemmäksi kokkoa, ja sen liepeiltä löytyi sakki (mies soitattamassa lapsia) paukuttamasta nurinpäin käännettyjä muovipönttöjä. Niitä isoja sinisiä, isompia ja pienempiä.

Rohkeana plikkana kysyin mieheltä, onko tämä muka vain lapsille?! Johan siitä vapautuikin mallettia, ja sitten läks. Soiteltiin samba- ja reggaetyylistä, minä tietysti paremmin ja taitavammin kuin ne kersat. Suupalttina minut myöskin tunnetaan, joten soittelun jälkeen jäin jutulle miehen kanssa. Joku hänen ystävänsä piipahti siinä pikaisesti, sitten toinen, joka jäi soittelemaan vielä kanssamme, vaikka yleisöä ei enää ollutkaan. Kokko, pimeä ilta ja rumpusoundit, ai että.

Äänten keräilijä ja kaatopaikkasoittimien rakentaja Michael.

Juttu jatkui tämän läheisessä talossa tämän kaverin luona. Teepöytä katettiin tietysti! Tämä talo oli ihanan boheemi, ja sain lievitettyä kissaikävääni. Tämä talo sisälsi myös djembejä (!!!) ja dun dunit (!!!). Teen jälkeen otettiin hyvät iltajammailut, ja opeteltiin soittamaan kukua. Eli käännetään yksi osa dun duneja eli kuku kyljelleen. Kyljessä oli metallinen kello, ja samaan aikaan soitettiin kellolla tin-tin,tin-tin ja kapulalla kalvoa tun, tun, tak, tun. Lovely.

Juttua musiikista, rytmistä, kielistä, rumpuryhmistä. Nämä jätkät alkoivat heti suunnitella rumpusessiota, että minäkin pääsen mukaan. Aivan käsittämätön mäihä, että 3000 asukkaan kyläpahasessa törmään djemben soittajiin. Epätodellinen fiilis jatkui maanantaina, enkä saanut työrauhaa päässä raikuvista rytmeistä! Ihanaa. Love this feeling, although my toes were freezing.