(Varoitus. Seuraava teksti sisältää paljon turhaa jauhantaa, en syytä sinua jos et jaksa lukea kaikkea. Saatan joskus kirjoittaa myös jotain pätevää.)
Kaikkihan tietävät, kuinka otsikon keksiminen on hankalaa. Juju piileekin siinä, että sitä ei tarvitse keksiä. Se on valmiina kirjoittamassasi tekstissä, se täytyy vain löytää sieltä. Tiedä mitä kirjoitat, tunne kirjoituksesi läpikotaisin, niin otsikkosi hyppää esiin juuri oikeassa kohdassa. Sitten kun on sen aika.
Toinen hankala asia tekstien kirjoittamisessa on kirjasintyypin valitseminen. Ei sitä nyt millä tahansa Comic Sanssilla lähdetä huipputeoksia kirjoittamaan. Ei, olen aivan varma, että kirjaimien muoto inspiroi ja auttaa löytämään oikeat sanat lukijansa ja ennen kaikkea kirjoittajan innoittamiseen ja ehkä niillä sanoilla hätkähdyttämiseen.
Kuulin, että minulla olisi sana hallussa. Koitan hallita sanojani, mutta en totisesti lähde hillitsemään niitä. Laulan lauluni äänettä, ilman riimittelyä mutta aion ehdottomasti käyttää aivan liikaa täytesanoja ja turhanpäiväisiä kiertoilmaisuja. Lyhyet ja ytimekkäät tekstit ovat muiden kirjoitettavaksi, minulla on tapana rönsyillä ja pulputa kuin se kuuluisa Pappilan papupata, joka päivät pitkät pangolla kiehuu ja kuohuu. Ei, en sorru runoihin, sillä en ole vielä löytänyt itsestäni sellaista herkkyyttä. Lisäksi taidan kirjoittaa tällä omalla tyylilläni, kieliopillisesti päin honkia ja pilkkusäännöistä välittämättä. Ajatus lentää ja antaa kovat kyydit, sormet liitävät näppäimillä. Mitä mieleen juolahtaa, sitä on turha deletoida. Ehkä vähän muokata vain.
Ja miksi meikäläinen edes lähti kirjoittamaan tätä juttua? Todistaakseen muillekin, kuinka epätasapainoinen tyttö hän onkaan? Kaikki, jotka minua tuntevat, tietävät sekavanoloisen tyylini puhua ja muutenkin ilmaista itseäni. Älkää muut hämmentykö, se on oikeutettua tässä tapauksessa. Ehkä jonakin päivänä, kun kyllästyn kirjoitteluun, opin sen ytimekkään tavan tuoda ajatuksensa esille. Kokeillaan.
Tämä tyttö aikoo tulla kenkäguruksi. Toinen opiskeluvuosi amiksessa jalkinealalla on kovassa vauhdissa, ja toinen ja samalla vihoviimeinen työssäoppimisjakso on käsillä. Viimejakso tuli suoritettua Mika Höglundin korjaussuutariliikkeessa Linnainmaan Prismassa (sydämelliset terveiset Kartsalle! Ja Kalevan Prismaan Kaitsulle, kun nyt olen sielläkin pari viikkoa puurtanut ahkerasti).
Siellä liimahuuruissa työskennellessä taisi tarttua kunnon kipinä tätä alaa kohtaan. Kuinka moni vastaantuleva noin muutenkaan tekee kenkänsä itse, ihan alusta alkaen? Minä ainakin teen, ja niistä täytyy päästä oppimaan lisää, Ulkomaille asti. Ulkomaat tarkoittaa tässä lähellä Englannin Newcastlea, mistä löysin ekokenkiä kenkiä valmistavan yrityksen. Okei, tämä tekstinpätkä vaikuttaa aika hillityltä, eikä tästä nyt oikein paista se into ja jännitys, millä fiiliksellä olen oikeasti tätä reissua kohtaan. (Huono kirjoittaja siis, mutta liika huutomerkkien käyttö on minusta jotenkin typerää). Siis tajutkaa, tämä pikkutyttö lähtee ihan yksin tuntemattomaan maahan puoleksitoista kuukaudeksi!Wou! Mikä tilaisuus lähteä mielettömän mahtavalle reissulle! Loistavaa. Sitten kun saisi vain kaikki Asiat ja Bisnekset hoidettua niin, että minulla on oikeasti myös lentoliput, matkavakuutus ja majapaikka. (O-ou, pessimisti minussa nostaa päätään. Lyön sitä. Fu-tummm! Noin.)
Notta ajattelin pitää tällaista blogintynkää matkastani ja kaikista sen pienistä seikkailuista (olen varmasti kakat housussa ihan jo maitopurkkia siellä ostaessani). Tule viihtymään, tai toteamaan, kuinka epämääräistä aikaa elänkään. Tämä ei todellakaan ole muoti- tai skräppäysblogi. (Ensimmäiseksi blogiksi ensimmäisessä postauksessa on varmaan ihan liikaa asiaa.) Tämä on seikkailublogi kenkämaakarin matkasta.
