Rytmi = yhtälön ratkaisu

Lauantai-illan istuskelin sitten sisällä hoitelemassa jumiutuneita pohkeitani ja kylmenneitä varpaitani. Ilta kului turvallisesti internetin ihmeellisessä maailmassa, kun mietin, miten pääsisin Newcastleen, big cityyn. No okei se on suurin piirtein Tampereen kokoinen, ja myöskin opiskeljoistaan tunnettu mesta. Bussihan sinne veisi, mutta kuka haluaisi tuntemattomaan kaupunkiin tuntemattomia bussireittejä pitkin niin pimeänä iltana? Noh, päätin jättää sen seikkailun myöhemmäksi.


Sunnuntaiaamu toi mukanaan (kännykkäkamerakuvan Kahdesta naakanpaholaista auringonpaiseessa-lisäksi) retken ta-daa! Newcastleen. Jillin ja Brianin kanssa lähdimme kohti Baltic-taidemuseoa, siellä olisi Turner Prize-näyttely. Ihan kiinnostavia juttuja näkyikin, ja vähemmän kiintoisia. Videotaide ei ole koskaan inspiroinut (edes Ulla Enckell-Ljus ei saanut innostumaan siitä).


Sen sijaan jättimäinen (huoneen kokoinen) tilataideteos rypytetystä valkoisesta paperista toi hauskan fiiliksen ja ajatuksen teoksen liikkeestä, vaikka se oli paikoillaan. Rakennelman kolmiulotteisuus ja väri (hmm, valkoinen?) toivat mieleen aallot, lumikinokset ja jäävuoret. Seuraavassa huoneessa oli tauluja, jotka esittivät toosi arkipäiväisiä juttuja. Fish-chips-kioski suljettuna, rönttöinen piha-aita, asfalttitienpätkä. Juju oli siinä, että nämä maalaukset näyttivät valokuvilta. Sitä ne olivatkin, pinta oli vielä viimeistelty jollain kiiltoa tuovalla aineella. Kiiltolakalla? Hahaa! Ehkä jollain professionaalisemmalla.


Retki jatkui torinpätkän läpi. Tyne-joen, jonka virran varrelle Newcastle muinoin perustettiin, yli kulkee seitsemän siltaa. Ne eivät vielä inspiroineet suuremmille kuvaussessioille, mutta kaverikuva saatiin otettua!

Brian on hauska heppu. Ja pitkä mies.

Päivä oli tosiaan kirkas ja juuri sopiva tällaiselle kävelyretkelle. Kävelimme Newcastlen pääshoppailukadulle, haimme yskänlääkettä apteekista ja kuljimme takaisin. Suuren ostoskeskuksen näyteikkuna jouluteemoineen veti vertoja jopa Sokoksen Narnia-oraville, jos joku niitä viime vuodelta muistaa. Tuosta satuaiheisesta ilmestyksestä täytyy vielä saada kuva!

Newcastle on täynnä hienoja vanhoja rakennuksia, joita tekisi mieli kuvailla, mutta kuka pelkkiä talonkuvia jaksaisi katsella? En minä ainakaan. Kierros päätettiin musiikkitaloon, joka näkyy taustalla (lätäköstä vasemmalla, lasikattoinen hökkeli). Takaisin Chopwellissä oltiin jo yhden aikaan, joten jäi hyvin aikaa levätä illan ilotulitusta varten.

Sunnuntaina vietettiin ruotsipäivän lisäksi Guy Fawkesin kokkojuhlaa. Guy, joka joskus muinoin koitti sytyttää parlamenttitalon tuleen, sytytetään nyt itse lieskoihin sen kunniaksi joka vuosi. Kokkoa ja Guy-hahmotelmaa poltetaan, ja tietysti oli niitä ilotulituksia.

Lopetin suosiolla kuvaamisen, ja keskityin olennaiseen->

Näitä menimme katsomaan läheiselle pellonrenalle. Oli kiva kirpsakka ilma, tulta ja hetkinen... Rummutusta? Tein tutkimusmatkan lähemmäksi kokkoa, ja sen liepeiltä löytyi sakki (mies soitattamassa lapsia) paukuttamasta nurinpäin käännettyjä muovipönttöjä. Niitä isoja sinisiä, isompia ja pienempiä.

Rohkeana plikkana kysyin mieheltä, onko tämä muka vain lapsille?! Johan siitä vapautuikin mallettia, ja sitten läks. Soiteltiin samba- ja reggaetyylistä, minä tietysti paremmin ja taitavammin kuin ne kersat. Suupalttina minut myöskin tunnetaan, joten soittelun jälkeen jäin jutulle miehen kanssa. Joku hänen ystävänsä piipahti siinä pikaisesti, sitten toinen, joka jäi soittelemaan vielä kanssamme, vaikka yleisöä ei enää ollutkaan. Kokko, pimeä ilta ja rumpusoundit, ai että.

Äänten keräilijä ja kaatopaikkasoittimien rakentaja Michael.

Juttu jatkui tämän läheisessä talossa tämän kaverin luona. Teepöytä katettiin tietysti! Tämä talo oli ihanan boheemi, ja sain lievitettyä kissaikävääni. Tämä talo sisälsi myös djembejä (!!!) ja dun dunit (!!!). Teen jälkeen otettiin hyvät iltajammailut, ja opeteltiin soittamaan kukua. Eli käännetään yksi osa dun duneja eli kuku kyljelleen. Kyljessä oli metallinen kello, ja samaan aikaan soitettiin kellolla tin-tin,tin-tin ja kapulalla kalvoa tun, tun, tak, tun. Lovely.

Juttua musiikista, rytmistä, kielistä, rumpuryhmistä. Nämä jätkät alkoivat heti suunnitella rumpusessiota, että minäkin pääsen mukaan. Aivan käsittämätön mäihä, että 3000 asukkaan kyläpahasessa törmään djemben soittajiin. Epätodellinen fiilis jatkui maanantaina, enkä saanut työrauhaa päässä raikuvista rytmeistä! Ihanaa. Love this feeling, although my toes were freezing.

Pitkiä hikisiä miehiä

Perjantai-ilta pyhitettiin siis piiitkän päivän jälkeen koripallo-ottelulle. Tänään pelasi paikallinen Newcastlen joukkue Eagles jotain muuta Lions-joukkuetta vastaan (okei jes, tosi hyvin pysytty kartalla mut koitapa ite keskittyä kieleen, murteeseen, uusiin paikkoihin ja itse asiaan!). Jillin ja Brianin poika Ross on Eaglesin sponsori, koska hän tykkää koripallosta ja hänellä on menestyvä tietokonefirma (tai jotain, mikä liittyy tietokoneisiin ja tulostamiseen. Hyvät on suuntavaistot taas,täytyy harkita navigaattoria.) Tämän takia saimme takahuoneessa juomaa ja ruokaa (hyvää intialaistyyppistä soosia ja riisiä + totta kai onnistuin heittämään tarjoilukuvun pöydän alle. Tähän odotan AK:n kommenttia "Miksi heitit?") ja Eaglesin superpelaajan Fabulousin puheen. Jep, tyypin oikea nimi on Fabulous, "Fab" tovereiden kesken.

(satunnainen Ross googlaamalla - kuvan henkilö ei liity tarinaani)

Itse peli alkoi puoli kahdeksalta kaikkine vuvuzeloineen ja cheerleadereineen. Kenttä ei ollut järkyttävän suuri (tarpeeksi!) vaikka olimme ihan itse Newcastlen puolella, emme missään tuppukylän palloilusalissa. Yleisöä olisi voinut olla enemmän, mutta itse pääsin hyvin tunnelmaan. En sitten tiedäkään, miten isossa skaalassa nyt pelattiin, ja kuinka paljon pienempiä kentät yleensä ovat.

Taas oltiin jännän äärellä, tärkeintä oli tietysti tietää kumpaa joukkuetta kannustaisin. Okei, mustavalkoisia mustia, en noita keltaisia mustia. Näkökentässä juoksenteli ympäriinsä harkitusti ja kehoaan halliten 12 erittäin pitkää ja timmissä kunnossa olevaa hikistä miestä, mukana menossa tämä "Fab", josta Jill niin kovasti tykkää.

Oli hauska nähdä livenä kaikki ne hieno heitot, puolustustilanteet, pelaajien rullailu lattialla (kai ne välillä tarvitsevat lepoa, tiukassakin tilanteessa) ja itsensä kiepautukset hyvän korin saamiseksi. Matsi päättyi 100-87 Newcastlen Eaglesien hyväksi, jeijee! 

Ima so VIP!

Nää tyypit voitti!

Jauzaa!

Peli loppui puoli kymmenen aikaan, siitä ajeltiin takaisin Chopwelliin. Iltateetä varten heitin äkkiä kengät jalasta (siihen tapaan en ole vielä tottunut - kengät jalassa vuorokauden ympäri?!!) ja heti jalkaan äitin kutomat sammalenvihreät villasukat. Terveiset kotio!

Koko seurueella itse tehdyt kengät

PS. Reissussa ei tosiaan kiinnosta, miltä kuvat mahtavat tietokoneruudulla näyttää. Turha photoshoppailu ja kameravarusteluhifistely jätetään sen hallitseville, nyt otetaan vauhdilla kuvia digipokkarilla!

Fasten your seatbelts

Maribel on the road!

Kiinnittäkää turpavyönne. Matka alkoi hyvin, kädet täristen kuljin turvatarkastukseen Rynkkyairin kentällä. Istahdettuani koneeseen jännitys jäi kai maanpinnalle, lento-osiossa kun ei muuta voi tehdä kuin istua aloillaan. Standsdstedtiin päästyäni jännitin aikatauluja ja löytämistäni ja ehtimistäni oikeaan junaan (jonka lähtö oli 17.25 Kiva juosta pitkästä aikaa, onneksi oli vain 20 kg tavaraa mukana.) 

Oy oy oo, Tampere...

Missä järvet?!

Junamatka alkoi. Helpommalla olisi tietysti voinut selvitä, mutta seikkailullehan tässä lähdettiin, joten menin sitten vaihtoasemalla väärään junaan, sitten suhasin taksilla takaisin oikealle asemalle. Sitten juoksin oikeaan junaan. Kyllä brittiläiset taksikuskit on hulluja suhaajia! Hyvä mulle. Ehdin siihen oikeaan junaan, joka hidasteli ja mateli (Tykypahkan pikajunassa ei taatusti olisi tapahtunut mitään tällaista, käytän seuraavalla kerralla sitä) ja Newcastlessa olin klo 01:20. Siitä vielä pieni ajelu jutustellen tulevien pomojeni kanssa, ja pää tyynyssä taisi olla noin 02:30, eli Suomen ajassa 04:30. 

Tämä Chopwell, jossa nyt majailen, on junarumbasta huolimatta kelpo paikka perinteisine Emmerdale-maisemineen. Mukavaa porukkaa, everything has been so lovely and excellent! (Thanks for sis' 'bout 1st pic.)

Peterboroughin asema (a.k.a. vaihto-/sähläysasema) ja medium cup of cappuccino.  

Aikamoinen mesta

Nyt on aika esitellä vähän kaupunkia ja kylää, minne olen menossa. Ja mistäs muualta kuin Wikipeediasta saan tiedon. Näillä faktoilla se minua Newcastlesta valisti:


-tunnetaan ennen kaikkea jalkapallojoukkueesta, panimosta ja geordieiksi kutsuttujen asukkaidensa murteesta (jee en seuraa jalkapalloa, olutta en juo ja tuo murre on taatusti yhtä siansaksaista mongerrusta)


-asukasluku on noin 260 000 (2004)


-Jakobiittikapinoissa vuosina 1715 ja 1745 Newcastle pysyi uskollisena kuningas Yrjö I:lle, toisin kuin useimmat alueen asukkaat. Tältä ajalta juontaa juurensa newcastlelaisista käytetty lempinimi geordie, 'yrjöläinen' (hohoo, yrjöjen pariin!)


-Nähtävyyksistä: Alnwickin linna noin 50 km kaupungista pohjoiseen on saanut lisää kävijöitä siellä osittain kuvattujen Harry Potter -elokuvien ansiosta. (lisäselvitys: Elokuvassa Harry Potter ja viisasten kivi linnan sisäpihalla opetellaan luudilla lentelyä ja huispausta. Hagridin mökki on sijoitettu linnan ulkopuolella olevaan "piknik-paikkaan", ja sen takana oleva metsä tunnetaan elokuvassa Kiellettynä metsänä. Ou jea! Harri Potterin huudeille.)

Mitäs Wikipeedia osaa Chopwellista kertoa?Suomeksi ei mitään, se on kuitenkin vaatimaton 3000 asukkaan kyläpahanen, jonka lempinimi on "Little Moscow", joka on tullut kylän kommunistisen puolueen vahvasta kannatuksesta. Hmm... Politiikkaan en puutu, puhu enkä pukahda. Kiitos Wikipeedia nyt tästäkin tiedosta. Ja hienoista kuvista! Lisätietoa mm. Potterista allaolevien linkkien kautta, tai suoraan kirjoittajalta eli minulta.

"Se on varmasti Hedwig!"

http://fi.wikipedia.org/wiki/Newcastle_upon_Tyne
http://fi.wikipedia.org/wiki/Harry_Potter_ja_viisasten_kivi_(elokuva)

Ilmoitusluontoinen asia

(Varoitus. Seuraava teksti sisältää paljon turhaa jauhantaa, en syytä sinua jos et jaksa lukea kaikkea. Saatan joskus kirjoittaa myös jotain pätevää.)

Kaikkihan tietävät, kuinka otsikon keksiminen on hankalaa. Juju piileekin siinä, että sitä ei tarvitse keksiä. Se on valmiina kirjoittamassasi tekstissä, se täytyy vain löytää sieltä. Tiedä mitä kirjoitat, tunne kirjoituksesi läpikotaisin, niin otsikkosi hyppää esiin juuri oikeassa kohdassa. Sitten kun on sen aika.

Toinen hankala asia tekstien kirjoittamisessa on kirjasintyypin valitseminen. Ei sitä nyt millä tahansa Comic Sanssilla lähdetä huipputeoksia kirjoittamaan. Ei, olen aivan varma, että kirjaimien muoto inspiroi ja auttaa löytämään oikeat sanat lukijansa ja ennen kaikkea kirjoittajan innoittamiseen ja ehkä niillä sanoilla hätkähdyttämiseen.

Kuulin, että minulla olisi sana hallussa. Koitan hallita sanojani, mutta en totisesti lähde hillitsemään niitä. Laulan lauluni äänettä, ilman riimittelyä mutta aion ehdottomasti käyttää aivan liikaa täytesanoja ja turhanpäiväisiä kiertoilmaisuja. Lyhyet ja ytimekkäät tekstit ovat muiden kirjoitettavaksi, minulla on tapana rönsyillä ja pulputa kuin se kuuluisa Pappilan papupata, joka päivät pitkät pangolla kiehuu ja kuohuu. Ei, en sorru runoihin, sillä en ole vielä löytänyt itsestäni sellaista herkkyyttä. Lisäksi taidan kirjoittaa tällä omalla tyylilläni, kieliopillisesti päin honkia ja pilkkusäännöistä välittämättä. Ajatus lentää ja antaa kovat kyydit, sormet liitävät näppäimillä. Mitä mieleen juolahtaa, sitä on turha deletoida. Ehkä vähän muokata vain.

Ja miksi meikäläinen edes lähti kirjoittamaan tätä juttua? Todistaakseen muillekin, kuinka epätasapainoinen tyttö hän onkaan? Kaikki, jotka minua tuntevat, tietävät sekavanoloisen tyylini puhua ja muutenkin ilmaista itseäni. Älkää muut hämmentykö, se on oikeutettua tässä tapauksessa. Ehkä jonakin päivänä, kun kyllästyn kirjoitteluun, opin sen ytimekkään tavan tuoda ajatuksensa esille. Kokeillaan.

Tämä tyttö aikoo tulla kenkäguruksi. Toinen opiskeluvuosi amiksessa jalkinealalla on kovassa vauhdissa, ja toinen ja samalla vihoviimeinen työssäoppimisjakso on käsillä. Viimejakso tuli suoritettua Mika Höglundin korjaussuutariliikkeessa Linnainmaan Prismassa (sydämelliset terveiset Kartsalle! Ja Kalevan Prismaan Kaitsulle, kun nyt olen sielläkin pari viikkoa puurtanut ahkerasti).

Siellä liimahuuruissa työskennellessä taisi tarttua kunnon kipinä tätä alaa kohtaan. Kuinka moni vastaantuleva noin muutenkaan tekee kenkänsä itse, ihan alusta alkaen? Minä ainakin teen, ja niistä täytyy päästä oppimaan lisää, Ulkomaille asti. Ulkomaat tarkoittaa tässä lähellä Englannin Newcastlea, mistä löysin ekokenkiä kenkiä valmistavan yrityksen. Okei, tämä tekstinpätkä vaikuttaa aika hillityltä, eikä tästä nyt oikein paista se into ja jännitys, millä fiiliksellä olen oikeasti tätä reissua kohtaan. (Huono kirjoittaja siis, mutta liika huutomerkkien käyttö on minusta jotenkin typerää). Siis tajutkaa, tämä pikkutyttö lähtee ihan yksin tuntemattomaan maahan puoleksitoista kuukaudeksi!Wou! Mikä tilaisuus lähteä mielettömän mahtavalle reissulle! Loistavaa. Sitten kun saisi vain kaikki Asiat ja Bisnekset hoidettua niin, että minulla on oikeasti myös lentoliput, matkavakuutus ja majapaikka. (O-ou, pessimisti minussa nostaa päätään. Lyön sitä. Fu-tummm! Noin.)

Notta ajattelin pitää tällaista blogintynkää matkastani ja kaikista sen pienistä seikkailuista (olen varmasti kakat housussa ihan jo maitopurkkia siellä ostaessani). Tule viihtymään, tai toteamaan, kuinka epämääräistä aikaa elänkään. Tämä ei todellakaan ole muoti- tai skräppäysblogi. (Ensimmäiseksi blogiksi ensimmäisessä postauksessa on varmaan ihan liikaa asiaa.) Tämä on seikkailublogi kenkämaakarin matkasta.