Sunnuntaiaamu toi mukanaan (kännykkäkamerakuvan Kahdesta naakanpaholaista auringonpaiseessa-lisäksi) retken ta-daa! Newcastleen. Jillin ja Brianin kanssa lähdimme kohti Baltic-taidemuseoa, siellä olisi Turner Prize-näyttely. Ihan kiinnostavia juttuja näkyikin, ja vähemmän kiintoisia. Videotaide ei ole koskaan inspiroinut (edes Ulla Enckell-Ljus ei saanut innostumaan siitä).
Sen sijaan jättimäinen (huoneen kokoinen) tilataideteos rypytetystä valkoisesta paperista toi hauskan fiiliksen ja ajatuksen teoksen liikkeestä, vaikka se oli paikoillaan. Rakennelman kolmiulotteisuus ja väri (hmm, valkoinen?) toivat mieleen aallot, lumikinokset ja jäävuoret. Seuraavassa huoneessa oli tauluja, jotka esittivät toosi arkipäiväisiä juttuja. Fish-chips-kioski suljettuna, rönttöinen piha-aita, asfalttitienpätkä. Juju oli siinä, että nämä maalaukset näyttivät valokuvilta. Sitä ne olivatkin, pinta oli vielä viimeistelty jollain kiiltoa tuovalla aineella. Kiiltolakalla? Hahaa! Ehkä jollain professionaalisemmalla.
Retki jatkui torinpätkän läpi. Tyne-joen, jonka virran varrelle Newcastle muinoin perustettiin, yli kulkee seitsemän siltaa. Ne eivät vielä inspiroineet suuremmille kuvaussessioille, mutta kaverikuva saatiin otettua!
 |
| Brian on hauska heppu. Ja pitkä mies. |
Päivä oli tosiaan kirkas ja juuri sopiva tällaiselle kävelyretkelle. Kävelimme Newcastlen pääshoppailukadulle, haimme yskänlääkettä apteekista ja kuljimme takaisin. Suuren ostoskeskuksen näyteikkuna jouluteemoineen veti vertoja jopa Sokoksen Narnia-oraville, jos joku niitä viime vuodelta muistaa. Tuosta satuaiheisesta ilmestyksestä täytyy vielä saada kuva!
Newcastle on täynnä hienoja vanhoja rakennuksia, joita tekisi mieli kuvailla, mutta kuka pelkkiä talonkuvia jaksaisi katsella? En minä ainakaan. Kierros päätettiin musiikkitaloon, joka näkyy taustalla (lätäköstä vasemmalla, lasikattoinen hökkeli). Takaisin Chopwellissä oltiin jo yhden aikaan, joten jäi hyvin aikaa levätä illan ilotulitusta varten.
Sunnuntaina vietettiin ruotsipäivän lisäksi Guy Fawkesin kokkojuhlaa. Guy, joka joskus muinoin koitti sytyttää parlamenttitalon tuleen, sytytetään nyt itse lieskoihin sen kunniaksi joka vuosi. Kokkoa ja Guy-hahmotelmaa poltetaan, ja tietysti oli niitä ilotulituksia.
 |
| Lopetin suosiolla kuvaamisen, ja keskityin olennaiseen-> |
Näitä menimme katsomaan läheiselle pellonrenalle. Oli kiva kirpsakka ilma, tulta ja hetkinen... Rummutusta? Tein tutkimusmatkan lähemmäksi kokkoa, ja sen liepeiltä löytyi sakki (mies soitattamassa lapsia) paukuttamasta nurinpäin käännettyjä muovipönttöjä. Niitä isoja sinisiä, isompia ja pienempiä.
Rohkeana plikkana kysyin mieheltä, onko tämä muka vain lapsille?! Johan siitä vapautuikin mallettia, ja sitten läks. Soiteltiin samba- ja reggaetyylistä, minä tietysti paremmin ja taitavammin kuin ne kersat. Suupalttina minut myöskin tunnetaan, joten soittelun jälkeen jäin jutulle miehen kanssa. Joku hänen ystävänsä piipahti siinä pikaisesti, sitten toinen, joka jäi soittelemaan vielä kanssamme, vaikka yleisöä ei enää ollutkaan. Kokko, pimeä ilta ja rumpusoundit, ai että.
 |
| Äänten keräilijä ja kaatopaikkasoittimien rakentaja Michael. |
Juttu jatkui tämän läheisessä talossa tämän kaverin luona. Teepöytä katettiin tietysti! Tämä talo oli ihanan boheemi, ja sain lievitettyä kissaikävääni. Tämä talo sisälsi myös djembejä (!!!) ja dun dunit (!!!). Teen jälkeen otettiin hyvät iltajammailut, ja opeteltiin soittamaan kukua. Eli käännetään yksi osa dun duneja eli kuku kyljelleen. Kyljessä oli metallinen kello, ja samaan aikaan soitettiin kellolla tin-tin,tin-tin ja kapulalla kalvoa tun, tun, tak, tun. Lovely.
Juttua musiikista, rytmistä, kielistä, rumpuryhmistä. Nämä jätkät alkoivat heti suunnitella rumpusessiota, että minäkin pääsen mukaan. Aivan käsittämätön mäihä, että 3000 asukkaan kyläpahasessa törmään djemben soittajiin. Epätodellinen fiilis jatkui maanantaina, enkä saanut työrauhaa päässä raikuvista rytmeistä! Ihanaa. Love this feeling, although my toes were freezing.
